maanantai 20. helmikuuta 2012

olen mina tunteikas tytto

Voi Amerikka.
 Miten juuri muistan, kun hermoilin aidille ja isalle, etta meidan pitaa tehda miljoona hakupaperit, ja olin aivan varma, etta en paase viettamaan vaihtovuottani, jokin menee aivan varmasti pieleen. No samassa muistuu mieleeni, miten hermoilin englannin numeroani. En sita, etta lukion ensimaisena vuotena, se komeili numerona viisi. Korostan 5. Mutta sain tsempattua viimeisesta kokeesta 7. Oi, sita riemun eloa. Taisin teipata sen huoneen oveeni. En ollut missaan vaiheessa huolissanut, ettenko tulisi parjaamaan omalla englannilla. Pelkasin, ettei minua uskalleta lahettaa vaihtoon. On sinne maailmalle lahdetty heikommallakin kielitaidolla!
 Mutta kaiken hermoilujen jalkeen olen taalla. Amerikassa. Kirjoittamassa blogia, Kaikkien vuosien jalkeen, kun olen kayttanyt tunteja lukemalla muiden vaihtareiden blogeja. Ollut suorastaan kateellinen, ja palanut halua lahtea vaihtoon. Pelkasin, etten pystyisi, uskaltaisi. Ajattelin, etta tulen itkemaan ja katumaan lahtoa. Mutta ei. Kasvoin, ja aidin ja isan luottamuksella, kavereiden kannustuksella, ja sukulaisten avulla ja tuella mina olen taalla.
 Kun matkani alkoi. Lensin lentoni yksin. Paatin, etta kuka ikina viereeni istuukaan, alan jutella. Ihan vaan lammitellakseni englannintaitoni. Pianhan tulisin tapaamaan hostperheeni. No viereeni istui sopo brittipoika Lontoon lennolla. Olin hiljaa. Paani sisalla sanoin itselleni, kysy jotain, kysy jotain!! No muistan puhuneeni yhden lauseen. Taisin kysya mista han oli kotoisin? (hmm brittiaksentti..) Vastasi Briteista. (no oho, kappas?) Olin sitten hiljaa loppulennon. En eden kuunellut ipodiani, koska en kehdannut. Mulla oli niin isot kuulokkeet. Ei naas pysy napit korvissa.
 Chigaco lennolla olin itkea helpotuksesta. Olin selvinnut oikeaan koneeseen ja seuraavalla kentalla olisin Amerikassa. Viereeni istui muslimipariskunta. Muuten vaikuttu ystavallisilta, mutta olin jotenkin vaikeana, kun alkoivat rukoilla, mumista rukoiluja. Mutta kylla se siita, kaikkeen tottuu.
 Viimeinen lentoni Chigaco-St.Louis oli paras. Viereeni istui nuori mies. (myos sopo!) Han oli oli kaynyt suomessa, Arkkitehtuuri, tai joku. Tiesi paljon faktoja ja keskusteltiin, vaikka mista. Tuntu,etta ollaan tunnettu vuosia. Han toivotti mulle mahtavaa vaihtovuotta, ja oikeassa oli. Jai jannittavat, ikimuistoiset lentomatkat mieleeni loppuelamakseni.

 Mutta tosiaan nyt olen taalla. Olen niin kiitollinen, etta saan kokea taman vuoden. Olen ollut taalla pian 7kk. Ei tata kaikkea osaa selittaa. Miten mieletteoman kivalta on tuntea kaiken alun jalkeen, etta olen rakentanut tanne uuden minielaman. Paikan, jonne tiedan, etta tulen palaamaan, vierailemaan, ehka opiskelemaan, jossain sopivassa vaiheessa. Koskaan ei tieda.
 Olen oppinut jo niin paljon. Kayttamaan omaa jarkea, luottamaan vaistooni, ja elamaan hetkessa. Olen oppinut kestamaan pettymyksia paremmin, seka yksinaisyytta. On ollut monia hetkia, kun on vaikea loytaa henkiloa, joka ymmartaa sua taysin. Aluksi oli vaikea loytaa ruokailukaverit, paasta tiimiin taysilla mukaan, tai uuden kaveriporukan insidevitseihin. On ollut hetkia, jollon olen kaivannut omia tuttuja, parhaita kavereita, tai omaa perhetta, joka tietaa taysin miten kayttaydyt, kun olet vasynyt tai nalkainen. Tai omia tateja, joiden nimet sina muistat. Hey how are you...(mika nimi mika nimi??!) aunt? Ei ole helppo muistaa amerikan sukulaisten nimia, tai edes miten ne ovat sinulle sukua. Oppii improvisoimaan. Taytyy myos muistuttaa, etta kaikille mina olen yksi henkilo, Julia, mutta mulla on mieleton maara nimia muistettavani. Olen oppinut olemaan valittamatta, ja hymyilemaan, kun ei hymyilyta. Olen saanut rohkeutta, ja sellaista "nailla mennaan asennetta". Voisin jatkaa listaani pitkaan miten paljon olen oppinut. Vaihtovuosi todellakin kasvattaa ja opettaa, eika aina ole kivaa. Joskus arsyttaa ja paljon, mutta kaikki se kasvattaa. Ah, aiti sanoo, etta tekstini ovat niin tunteellisia, mutta mitas muuta sita minulta voisikaan odottaa. Herkka ja sielukas tytto, kun olen.

 Mita on tapahtunut viime aikoina? Olen ollut kiireinen. Tyttojeniltoja, mun ja Samin datenight, Justinin aiti kutsui mut niiden suureen perhejuhlaan, seka ratsastunut niiden hevosilla, olen harjoitellut socceria ja kehittynyt, olen viettanyt ystavanpaivaa elokuvissa ja makkarissa, siivonnut, opiskellut, kaynyt basketball peleissa, paistanut lettuja ja tuulettanut sen jalkeen taloa, valvonut liikaa, myynyt koulussa t-paitoja rintasyovan hyvaksi, todistanut Social Skills opettajan kyynelia itkiessaan, kuinka ylpea on meidan luokasta, saanut uusia kavereita, seka viettanyt viikonlopun Special needs lapsien Olympialaisissa. Kehitysvammaisten lapsien omassa Olympialaisissa, joita heilla on muutaman turnauksen verran. Lajina koripallo, ja Kelseyn poikaystava Dewey on oman joukkoeensa coutsi. Kaikki, jotka paasevat katsomaan heidan pelejaan, ja kasvojaan kentalla, on vaikea kertoa, kuinka onnelliseksi se tekee,

Kuvia Olympialaisista. Siskoni Mya, joka oli pelaamassa ja auttamassa lapsia.

Deweyn tiimi. Joukkoeessa pelaaa puolet general needs lapset ja puolet special needs lapset.

Kelsey ja mina. Ollaan niin erillaiset, mutta niin samanlaiset.



Kaikille taas hyvaa paivanjatkoa, mina lahden nukkumaan. Terveisii kaikille.

2 kommenttia:

  1. Julia, liikutit ja ilahdutit mua tällä blogipäivityksellä! Kiitos! <3

    VastaaPoista
  2. miten sun enkku on parantunu ? (:.. mäki lähin vaihtoo 5 enkunnumerol :D

    VastaaPoista