Ma kaipaan jo..

Joukkoetta, Ryhmahenkee. Pienta perhetta.

..kaikkea uutta. "Ai defense tanaa. Ai stopper tanaa jaaaa se"

Coutsia, ja sen pelisuunnitelmia...

harjoituksia! (ja sprintteja...noot)

Olssonin sisaruksia.

Niita tuhansia vitseja, ja vetoja. 

 

 

 

 

 

 

 

En voi muuta, kun katsoa ajassa taaksepain, ja olla kiitollinen, etta mulla on kaikki nama muistot. Ma selailin kuvia lapi, ja naurattaa ja hymyilyttaa samalla. Oli niin kivaa, ja elamanrikasta aikaa tuo soccer. "Lets go Lady Warriors!"

Terkut, moooi.

ps.21paivaa.wow.

Voi Greyson Chance

Sam ja Nick. Molemmat mun ensimmaiset ja parhaimmat kaverit.

Soccer tyttoi. Kuvassa oranssi vesitonkka. Monesti se jaavesi on paatynyt minun niskaan. Nice!

Meagan. Fun fact. Meagan nakyi American Idolsissa.

Sam. Meidan normaalit perjantai illan treffit.

Evan ja Lucas.

Voiko kuvasta kertoa, etta olen onnellinen Tessista?

Pyorien Suomeen. Ai miksi? en tia.

I heart my team

Ollaan ylpeita kavereita. Mr. coach Evans

Yksi kuukausi jaljella. Jotenkin muistan, kuinka kirjoitin, etta olen ollut taalla kuukauden, jee. Ja nyt mulla on jaljella nelja viikkoa. Tuntuu, etta voisin kertoa kaiken, mita on tapahtunut vuoden aikana, samalla tuntuu, etta kaikki on sumoutunut (uusi sana? check.) yhteen, enka edes tieda mista aloittaisin. Olen hammentynyt. Haluan paasta kotiin. Nahda kaikki perheen ja kaverit. Haluan paasta saunaan, tekemaan taysin omia suunnitelmia, viettamaan tyttojeniltoja, tanssimaan ja purkamaan omat tavarat omassa huoneessa. Odotan trampoliinilla hyppimista ja omaa kettiota. Vaihtarina oleminen on opettanut mulle tosi erillaisia asioita, mita en kokisi ilman tata vuotta. Jos katson taaksepain, voin kertoa, etta kaikki ei ole ollut aina niin helppoa, mita taalla blogissa olen kertonut. Koko vuosi on ollut mielettoman onnistunut ja olen ollut onnekas, mutta on ollut hetkia, jolloin olen halunnut vetaa kaikki turpaan (en kannata vakivaltaa) ja huutaa "evvk". Mutta hassu juttu, kun vaihtarina olemiseen kuuluu sanattomat saannot. Sina et vaan tee niin. Olen mielessani kaynyt WW3 (kolmatta maailman sotaa) mutta ulospain hymyillyt, ja ollut okei. Oppinut mukautumaan tilanteeseen, ymmartanyt, etta kaikkeen en pysty vaikuttamaan, olemaan vahan varpaisillani, mutta myos tuntemaan, milloin avata suuni ja muuttaa tilanne. Mutta kaikki tama on vaan kasvattanut, ja antanut vuodelleni merkityksen.
 Mutta sitten paastaan aiheeseen, joka on antanut vuodelleni sen suurimman merkityksen. Mun kaverit. Seniorit, eli koulun vanhimmat, jotka jo valmistuivat, lahtivat koulusta torstaina, saivat mut itkemaan. Kaverit, joiden kanssa olen viettanyt melkein joka ikisen koulupaivan lahtivat. Itkin silmani punaisiksi, koska esim lunchilla Emily, Austin, Dewey olivat kadonneet. Mun junior kaverit, Nick ja Evan yrittavat lohduttaa, mutta ma vaan itkin. Jotenkin tuntu siina hetkessa niin loputtomalta. Ei voi ymmartaa milta tuntuu saada sydanystavia esim Emily, joiden kanssa ollaan tultu sydanystaviksi, voisin luottaa Emilyy mina hetkena tahansa, ja sitten sun taytyy sanoa moikat, ja et voi olla varma monestiko tulet nakemaan sun kaverin koko elamasi aikana. Tunsin koko tilanteen niin epareiluksi. Jotenkin, etta olen liian nuori sanomaan hyvastit, ystavalle, jota et halua menettaa. Mutta siihen taytyy tottua. Ma olen solminut taalla niin monia ystavyyssuhteita, mika on tehnyt vuodestani sen parhaimman, mutta se tekee myos tasta vaikeimman. Oi, mun taytyy lopettaa kaikki tama syvallinen nyt, ja kertoa mita on tapahtunut lahiaikoina..

 Soccer loppu. Done! Elamani yksi ikimuistoisimmista "kausista". Tulen aina katsomaan ajassa taaksepain, ja muistamaan joukkoeeni, coutsini, aamuharkat, iltaharkat, makijuoksut, viivajuoksut, pelit, pelimatkat, gatoradespritin, puuttuneet pelisukat, huutaminen kentalla, ja kannustaminen penkilla. Olen myos saanut jaavedet monesti paalleni pelin jaljeen. Kuuluin taydellisesti joukkoeeseen, opein soccerista ja sain taas uuden "pienen perheen" ja muistot, joita en halua ikina unohtaa.

 Kolme paivaa koulua jaljella. Alussa olin epavarma millainen kouluvuosi taalla tulisi. Mutta se selvini. Rakastuin Warrentoniin High Schooliin. Muutama tunti arsytti, ja muutama opettajan olisin vaihtanut, mutta kaikin puolin taydellinen kouluvuosi. Amerikan High Schooli tarjosi minulle sen, minka haaveilin. Erillaisen, tapahtumarikkaan, hieman oudon, urheilullisen, school spiritin, monivalintakokeet, yla-aste meiningin, ja teitittelyt Mrs, Ms. tulee aivan automaattisesti. Jos ensi lukuvuonna olen unohtanut ruotsin, ja matikan mina kestan sen, kuin jenkki. Jotkut vaan on fiksumpia. heh.

Oi aika rientaa, ja kesaloma lahenee uuu. Ihan naina paivina tulen kertomaan teille, kuinka olen pakoillut poliiseja ja osallistunut jannittavaan toimintaa. Pysykaa kuulolla! Terveisia kaikille.

Love,
mina

pus LOL ;)

Mulla on mahtava usa aiti. Kerrassaan ihana aiti Amerikassa. Mutta mulla on maailman paras aiti kotona. Vanhemmat, jotka paastivat mut maailmalle, vaikka vuosi erosta minusta on varmasti kaikille vaikeaa(ellei sydanta raastavaa) mutta aidille ja isalle se on ymmarretasti suurin juttu. Olen ylpeana kertonut ihmiselle, kun kysyvat, kuinka vanhempani paastivat mut maailmaalle, etta ne tietavat, etta parjaan ja luottavat minuun. Ja taalla kunnioitus omiin vanhempiin kasvaa yha edelleen. Joka paiva huomaan aivan pienia asioita, joita et ole ennen huomannut, kuinka omat vanhemmat on ykkosia. Mutta tosiaan, kiitos Aidille kaikesta ja olen maailman onnellisin, etta olet aitini. Hyvaa Aitienpaivaa myos mummulle ja mammalle!
 ps. Pus LOL ;)

"we will leave our best friends to return to our best friends"

Are you ready?

Löysin tän yhden kaverin blogin kautta, ja tää kuvaa kyllä mielettömän tarkasti mun tunteita!


‎"A year has passed and now we stand on the brink, of returning to a world where we are surrounded by the paradox of everything and yet nothing being the same.
In a couple of weeks we will reluctantly give our hugs and, fighting the tears,we will say goodbye to people who were once just names on a sheet of paper to return to people that we hugged and fought tears to say goodbye to before we ever left.
We will leave our best friends to return to our best friends.
We will go back to the places we came from, and go back to the same things we did last summer and every summer before.
We will come into town on that same familiar road, and even though it has been months, it will seem like only yesterday.
As you walk into your old bedroom, every emotion will pass through you as you reflect on the way your life has changed and the person you have become.
You suddenly realize that the things that were most important to you a year ago don't seem to matter so much anymore, and the things you hold highest now, no one at home will completely understand.
Who will you call first?
What will you do your first weekend home with your friends?
Where are you going to work?
Who will be at the party Saturday night?
What has everyone been up to in the past few months?
Who from school will you keep in touch with?
How long before you actually start missing people barging in without calling or knocking?
Then you start to realize how much things have changed, and you realize the hardest part of being an exchange student is balancing the two completely different worlds you now live in, trying desperately to hold on to everything all the while trying to figure out what you have to leave behind.
We now know the meaning of true friendship.
We know who we have kept in touch with over the past year and who we hold dearest to our hearts.
We've left our worlds to deal with the real world.
We've had our hearts broken, we've fallen in love.
There have been times when we've felt so helpless being hours away from home when we know our families or friends needed us the most, and there are times when we know we have made a difference.
Just weeks from now we will leave.
Just weeks from now we take down our pictures, and pack up our clothes.
No more going next door to do nothing for hours on end. We will leave our friends whose random e-mails and phone calls will bring us to laughter and tears this summer, and hopefully years to come.
We will take our memories and dreams and put them away for now, saving them for our return to this world.
Just weeks from now we will arrive.
Just weeks from now we will unpack our bags and have dinner with our families. We will drive over to our best friend's house and do nothing for hours on end.
We will return to the same friends whose random emails and phone calls have brought us to laughter and tears over the year.
We will unpack old dreams and memories that have been put away for the past year.
In just weeks we will dig deep inside to find the strength and conviction to adjust to change and still keep each other close.
And somehow, in some way, we will find our place between these two worlds.
In just weeks.
Are you ready?"