Kato moroo, mina taalla taas! Alkaa luulko et mulla on taalla tylsaa, kun taas kirjoitan. Meilla on syysloma. Rakastan tata. Normaalit kouluviikot on aina taynna kaikkea. Pitaa muuten sanoa, et amerikan nuoret on jotenkin superenergista vakea. Sita on vaikea selittaa, mutta nailla riittaa aikaa kaikkeen toimintaa. Oon vaan et, joo kylla, ulkoiletetaan koiraa-klubi kuulostaa kivalta. heh. Ei mut oikeesti olen meidan koulussa n.5-7 toimivassa klubissa! En edes tieda mita ne tarkalleen on. Mun sisko taalla on kaikessa mukana, ja ma sit sen mukana. Mut se on parasta, mita sa voit tehda vaihtarina. Menna kaikkeen mukaan.
Tulin juuri kotiin viimeisesta footballpelista. Viimeisesta. Havittiin, mut voin sanoa et oli hauskaa! Ma muistan mun ekan pelin, kun ihmettelin miten ihmiset ottaa sen pelin niiin tunteella. Muistan myos, kuinka katsomo, jossa High Schoolilaiset huutaa ja hyppii, ne kaikki jotenki tuli hyvin juttuun kaikkien kans ja niilla oli superhauskaa. No, vaikka itse sanonkin, tanaan tajusin et mina olin siella huutamassa, tanssimassa ja juttelemassa kavereiden kanssa niin,kuin kuka tahansa. Sita vaan alkaa kotiutuu tanne. Aika mahtava tunne. Pelin jalkeen hengasin Samin kanssa Walmartin parkkipaikalla. Oltiin et cool paikka hengata, muut painaa afterpartyis ja me hengataan taalla. Me istuttiin autos, syotiin jaateloa ja puhuttiiin. Mut just tan takia Sam on such a good friend.
Ma oon miettinyt onko mitaan, mika ottais mua paahan taalla. Olenko loytanyt Amerikasta jotain, mista en tykkaa. Pakko sanoa, et ei ole tullut asiaa eteen, mika arsyttais. Ma tykkaan small talkista, koulusysteemista, "urheilu on elamamme"-hengesta, kirkkoelamasta, kouluspiritista mika on niin totta taalla.. hmm okei, nyt tiedan. Kouluruoka on se, mika raivostuttaa mua taalla. Tai ei raivostuta, mita ma valehtelen. Se on vaan niin erillaista. Epeterveellista, ei tayta hyvalla tavalla ja se on vaan niin holmoa. Joten jokaisen, joka valittaa kouluruosta Suomessa, pitaisi tulla morjestaa kouruokaa taalla. Mutta siis ma tykkaan tasta jenkkielamasta, se ei ole niin erillaista, kun Suomessa ajattelin. Ja Warrenton on pieni kaupunki Amerikan nakokulmasta. Taalla kaikki tuntee toisensa, ja ma ajattelen et taa on hyva paikka kasvaa, seka viettaa vaihtovuoden!
Voin sanoa, etta rakastan mun koulua taalla. En sano, ettta nauttisin opiskelusta, ja jokapaivaisista laksynkuulusteluista, mutta nekin menee. Ma tykkaan kouluelamasta. Siita kuuluisasta kouluhengesta, mika vallitsee varmasti monissa High Schooleissa. Koulunvarit, koulunmaskotit, kannustushuudot ja urheilumenoista. Sita ei pysty selittaa, mutta ma vaan itken sisallani, miksei meilla Suomessa lisata kouluun naita Ne tekee koulusta paikan, jossa oikeasti viihtyy tosi hyvin. On myos totaallisen erillaista, miten oppilaiden ja opettajien suhde toimii taalla. Molemminpuolinen kunnioitus, ja taalla oppilaat tykkaa opettajista. Mun aidinkielenopettajan luokkahuoneen seinalla on miljoonia " I love You Ms.Heimburger" lappuja, joita oppilaat kirjoittaneet hanelle. Ja tama kyseinen opettaja on mahtava. Aina hyvalla tuulella, ja kyselee oppilaiden kuulumisia. Taalla on niin hupaisaa, koska myos opettajat voi sanoa sulle "I love you" ja Ms.Heimburger sanoo tata mulle. Ja tata lausetta ihmiset kayttaa todella usein. Siihen tavallaan turtuu, sita sitten aina sanoo "I love you too" Myos, kun sa kavelet kaytavalla, monien opettajien, kirjastotatien, talonmiesten ja coutsien kans voi heitella ylavitosia. Se on niin hauskaa! Monet opettajat, joita en edes tunne, moikkaa mua nimella. Tuntuu kivalta, ainakin taalla koulussa vaihtarit on otettu kivasti vastaan. Ma viihdyn Warrentonin High Schoolissa. Go Warriors!!
Onko koti-ikava? Monet kyselee tata multa taalla. En olisi ikina uskonut, etta vastaan ettei ole. Mulla on kaynyt superhyva tuuri mun perheen kanssa. Uskon, etta se on auttanut tosi paljon. Oon saanut kavereita, ystavia, ja monet asiat on vaan sujunut. Tiedan, etta taa vuosi menee niin nopeasti, etta haluan vaan elaa tan taysilla. Kun tiedan, etta kotona kaikki hyvin, ni en koe koti-ikavaa. En ole kertaakaan ajatellut, mita ma taalla teen. Arvostan, kuinka hyva paikka Suomi on elaa. Mutta samalla sita tajuaa, etta ei ole ainoaa oikeaa tapaa elaa. Ja on mieletonta, etta mulla on taman vuoden jalkeen kaksi kotia. Monet kyselee, etta olenko ajatellut palata takasin collegeen, ja ei se tyhma kysmys ole...vai mita aiti ja isa? Yksi rouva mein kirkosta sanoi "ota taalta kaikki hyvat puolet mukanasi Suomeen, ja jata tavat Amerikkaan joita et halua pitaa" Ymmarran mita han talla tarkoitti. Taalla nakee tapoja, joita en valttamata ymmarra, tai oon vaat et hoh hoijaa, ei mun niita tarvi otta mukanani, mut voin ottaa ne tava, joista tykkaan. Ja sen aion tehda.
Taalla on Halloween. Joo, se on todellakin taalla iso juttu. Oon joutunut katsomaan monia kauhuleffoja, ja meinannut oksentaa, koska en sieda niita. Kenen aivot tekee niin mielettoman oksettvia leffoja. Yh! Tuun joskus kertoo mita kaikkee ollaan jo tehty liittyen Halloweenin. Mutta nyt ma lahden leffaaan!
Palaillaan koti Suomi!
torstai 27. lokakuuta 2011
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
"We are like that"
MOI.
On mahtava tunne, kun loytaa maailman toiselta puolelta ihmisia, joista tulee sulle maailman tarkeimpia ystavia. Mun hostsisko on tosi tarkea mulle taalla. Kelseylle voin puhua kaikesta, ja se auttaa mua tilanteessa, kun tilanteessa. Ma oon saanu kasan uusia kavereita, monia tuttuja, joiden kanssa tykkaan olla. Kavereita saa helposti, mut oon saanut monia tosi tarkeita ystavia. Ja kaikki tietaa mika ero kavereilla ja ystavilla on. Se on suuri ero.
Sam on yksi mun parhaista kavereista taalla. Joidenkin ihmisten kanssa vaan klikkaa, ja Sam on yksi niista. En tuu ikina unohtaa meidan hetkia yhdessa. Voi moro, ollaan koettu lyhyessa ajassa niin paljon. Se on elanyt mun kans elamani ehdottomimmat noloimmat hetket, mut myos jakanut superhauskoja hetkia. Kaydaan samaa kirkkoa ja koulua. Juostiin Cross Countria, ja tullaan pelaa kevaalla socceria. Oon saanut miljoona kertaa Samilta kyydin harkkojen jalkeen kotiin. On niin ihanaa, kun voin aina kysya silta kyytia jos tarviin. Ma puolestani tarjoon sille mein lempikahvit leipomosta. Sen autossa ei ole radiota, kuunnellaan sit aina puhelimesta. Ei voida puhua jos yritetaan kuunnella sita musiikkia. Sen auto on sisalta torkessa kunnossa, ja ma rakastan sita tunnetta, kun huomaan et joku muukin on tassa maailmassa epasiisti (laiska!!) Samin vanhemmat ovat mahtavia. Voisin sanoa, et ne on mun kakkosvanhemmat taalla. Meilla ei ole samoja tunteja koulussa, eika juurikaan nahda koulussa. Ma niin toivoisin et meilla olis yhteista kouluelamaa.
Aina silloin talloin, kun mietin et ens syksyna oon takasin Suomessa, ja mietin et mita tulen kaipaamaan taalta. Sam tulee heti nopeesti mieleen. On tottakai monia nimia, mut Sam on helppo nostaa esiin, koska oon viettanyt sen kans sellasia hetkia, joita on vaikea olla unohtamatta. Se on todellinen ystava.
Naihin ystavyyskuviin on kiva lopettaa. On myos ihana tietaa, etta mulla on siella Suomessa maailman parhaimpia kavereita. Ootte tarkeita!
PS. taa Missorin saa on jotain uskomatonta. Kaikki vuodenajat sitten voi olla samalla viikolla.
Terveisii kotiin,
Julia
On mahtava tunne, kun loytaa maailman toiselta puolelta ihmisia, joista tulee sulle maailman tarkeimpia ystavia. Mun hostsisko on tosi tarkea mulle taalla. Kelseylle voin puhua kaikesta, ja se auttaa mua tilanteessa, kun tilanteessa. Ma oon saanu kasan uusia kavereita, monia tuttuja, joiden kanssa tykkaan olla. Kavereita saa helposti, mut oon saanut monia tosi tarkeita ystavia. Ja kaikki tietaa mika ero kavereilla ja ystavilla on. Se on suuri ero.
Sam on yksi mun parhaista kavereista taalla. Joidenkin ihmisten kanssa vaan klikkaa, ja Sam on yksi niista. En tuu ikina unohtaa meidan hetkia yhdessa. Voi moro, ollaan koettu lyhyessa ajassa niin paljon. Se on elanyt mun kans elamani ehdottomimmat noloimmat hetket, mut myos jakanut superhauskoja hetkia. Kaydaan samaa kirkkoa ja koulua. Juostiin Cross Countria, ja tullaan pelaa kevaalla socceria. Oon saanut miljoona kertaa Samilta kyydin harkkojen jalkeen kotiin. On niin ihanaa, kun voin aina kysya silta kyytia jos tarviin. Ma puolestani tarjoon sille mein lempikahvit leipomosta. Sen autossa ei ole radiota, kuunnellaan sit aina puhelimesta. Ei voida puhua jos yritetaan kuunnella sita musiikkia. Sen auto on sisalta torkessa kunnossa, ja ma rakastan sita tunnetta, kun huomaan et joku muukin on tassa maailmassa epasiisti (laiska!!) Samin vanhemmat ovat mahtavia. Voisin sanoa, et ne on mun kakkosvanhemmat taalla. Meilla ei ole samoja tunteja koulussa, eika juurikaan nahda koulussa. Ma niin toivoisin et meilla olis yhteista kouluelamaa.
Aina silloin talloin, kun mietin et ens syksyna oon takasin Suomessa, ja mietin et mita tulen kaipaamaan taalta. Sam tulee heti nopeesti mieleen. On tottakai monia nimia, mut Sam on helppo nostaa esiin, koska oon viettanyt sen kans sellasia hetkia, joita on vaikea olla unohtamatta. Se on todellinen ystava.
 |
| Sam ja mina ennen CC kisaa. |
Naihin ystavyyskuviin on kiva lopettaa. On myos ihana tietaa, etta mulla on siella Suomessa maailman parhaimpia kavereita. Ootte tarkeita!
PS. taa Missorin saa on jotain uskomatonta. Kaikki vuodenajat sitten voi olla samalla viikolla.
Terveisii kotiin,
Julia
perjantai 21. lokakuuta 2011
Se toinen itku
Hei nyt koettu. Tunne, jota en olisi uskonut viela kokevani.
Ma palasin just kotiin meidan Cross Country tiimin viimeisesta kisasta. Juostiin kisa superkauniissa syksyisessa puistossa, kaunein paikka ever! Kuitenkin, taisin juosta oman ennatykseni, mutta olin kuitenkin pettynyt juoksuuni, koska en antanut kaikkia energioitani. Koska lopussa oli viela virtaa, ja olisin halunnut lopettaa kauden superhyvaan juoksuun. Juoksun jalkeen alkoi itkettaa, luulin ensimmaisena, etta itken juoksuani. Tajusin etten todellakaan itke sita. Itketti, koska iski tajuntaa, etta tassa se oli. Maailman uskommattoman loistava yhteishenkinen tiimi. Ma oon kokenut kolmessa kuukaudessa elamani hauskempia hetkia. Rakastan kaikkia tiimilaisia, mutta muutamien tyttojen kanssa olen tullut niin laheisiksi, etta alkoi itkettaa, koska ne on mulle jo niin laheisia ystavia, eika ma enaan koskaan tule kokemaan yhteisia bussimatkoja, hengaamia harjotusten jalkeen tai yleensakaan kokemaan niita jokapaivaisia harjoitusrutiineja heidan kanssa.
Taisin samalla ymmartaa et naita hetkia tulee miljoona eteen, mita edemmas vuosi etenee. Uskon, etta tanaan tunsin jonkin pysahdyksen, tunteen etta ma todellakin rakastan olla taalla. Koska ma tunnen et oon paassyt toimintaa mukaan ja saanut ystavia. Ystavia, joista oikeasti valitan niin paljon etta itketti.
Halusin vaan nopeeti tulla kertomaan mun itkukokemuksen, koska tama oli vasta mun toinen kerta kun itkin. Ja mikako oli ensimmainen? No itkin, kun mun CrossCountry kuvat oli oksettavia. Enka nyt leiki mitaan draamakuningatarta, mutta kun sain ne kateeni olin vaan et morokiitos, olisi kiva nahda mun kaula jossain, ja oma hymykin olisi plussaa. Joten siis, taalla menee todella hyvin, kun mun itkunaiheet on tata luokkaa. haha.
Ma lahden purkaa mun tavarat, ja nukumaan. Hei on ollu tosi kiva kuulla et mun blogilla on lukijoita. Kiitos kaikille, kiva et jaksatte lukea.
Terveisii taalta!
Ma palasin just kotiin meidan Cross Country tiimin viimeisesta kisasta. Juostiin kisa superkauniissa syksyisessa puistossa, kaunein paikka ever! Kuitenkin, taisin juosta oman ennatykseni, mutta olin kuitenkin pettynyt juoksuuni, koska en antanut kaikkia energioitani. Koska lopussa oli viela virtaa, ja olisin halunnut lopettaa kauden superhyvaan juoksuun. Juoksun jalkeen alkoi itkettaa, luulin ensimmaisena, etta itken juoksuani. Tajusin etten todellakaan itke sita. Itketti, koska iski tajuntaa, etta tassa se oli. Maailman uskommattoman loistava yhteishenkinen tiimi. Ma oon kokenut kolmessa kuukaudessa elamani hauskempia hetkia. Rakastan kaikkia tiimilaisia, mutta muutamien tyttojen kanssa olen tullut niin laheisiksi, etta alkoi itkettaa, koska ne on mulle jo niin laheisia ystavia, eika ma enaan koskaan tule kokemaan yhteisia bussimatkoja, hengaamia harjotusten jalkeen tai yleensakaan kokemaan niita jokapaivaisia harjoitusrutiineja heidan kanssa.
Taisin samalla ymmartaa et naita hetkia tulee miljoona eteen, mita edemmas vuosi etenee. Uskon, etta tanaan tunsin jonkin pysahdyksen, tunteen etta ma todellakin rakastan olla taalla. Koska ma tunnen et oon paassyt toimintaa mukaan ja saanut ystavia. Ystavia, joista oikeasti valitan niin paljon etta itketti.
Halusin vaan nopeeti tulla kertomaan mun itkukokemuksen, koska tama oli vasta mun toinen kerta kun itkin. Ja mikako oli ensimmainen? No itkin, kun mun CrossCountry kuvat oli oksettavia. Enka nyt leiki mitaan draamakuningatarta, mutta kun sain ne kateeni olin vaan et morokiitos, olisi kiva nahda mun kaula jossain, ja oma hymykin olisi plussaa. Joten siis, taalla menee todella hyvin, kun mun itkunaiheet on tata luokkaa. haha.
Ma lahden purkaa mun tavarat, ja nukumaan. Hei on ollu tosi kiva kuulla et mun blogilla on lukijoita. Kiitos kaikille, kiva et jaksatte lukea.
Terveisii taalta!
tiistai 4. lokakuuta 2011
Elan unelmaani!
Heippa!
Pahoittelen heti aluksi, etta mun kirjoittaminen on saanut pienen tauon. Mutta aina, kun taalta ei kuulu mitaan, olkaa hyvilla mielin, mulla on vaan superkiire! Mutta tosiaan nyt on syyskuu. En voi uskoa, etta ensi viikolla tulee kaksi kuukautta taytee Amerikassa. Tuntuu et juuri saavuin tanne, toisaalta tuntuu et oon ollut taalla jo tosi kauan.
Alan tottua kaikkeen. Warrenton tuntuu mun kodilta, ei viela taydellisesti tietenkaan, mut siten, et kutsun tata mun kodiksi. Mika parasta, mulla on kaynyt mieleton tuuri perheen kanssa. Ma kutsun mun hostvanhempia aidiksi ja isaksi. Mun sisarukset taalla alkaa tuntua jo sisaruksilta. Pienta vaantoo, mut nopeesti vaihtuu nauruksi. Ma tunnen kodin saantoja, ja teen kotitoita samoin, kun muut perheen lapset. Perhe on taydellinen mulle. Oon ollut kiitollinen siita jo alusta alkaen. Joten ma oon hyvassa huolessa taalla!
Ma jannitin alusta alkaen tulenko saamaan ystavia. Kavereita saa helpolla, mutta ystavia ei aivan hetkessa. Kelseyn kaverit on ollut alusta alkaen mahtavia mua kohtaan. Mahtavia! Pyysivat sinne ja tanne, esittelivat uusille ihmisille ja mika parasta, joka paiva ystavyyssuhteet syvenee, mita enemman vietat aikaa niiden kanssa. Kelsey ja nyt meidan yhteiset kaverit, on mun kanssa samanhenkisia. Klikkaa sanon mina! Mika parasta olen saanut ystavia myos "omin avuin". Ja jo nyt mulla on ystavia, joiden kanssa voin olla taysin oma itseni. Parasta on, kun syntyy omia insidejuttuja, joita nauretaan joka kerta. Paasen helpommin keskusteluihin mukaan omieni juttujeni kanssa. On myos ihanaa, etta mun kanssa samassa koulussa on Nino from Russia ja Laura from Brazilia. Se nyt vaan on sillai, et vaihto-oppilailla on tietynlainen yhteys. Me ollaan erillaisa, mut meita yhdistaa moni asia taalla. Samat ilot ja surut. Ollaankin menossa huomenna kolmestaa syomaan koulun jalkeen ja ihan vaan jutteleen kaikesta, koska koulussa ei ikina ehdita puhumaan. On hauskaa, kun me kaikki puhutaan omilla aksenteilla ja kenellakaan meilla ei viela englanti oo paassyt kukoistukseen....heh.
Cross Country!! Kylla mun kilpailu-ura on lahtenyt taalla kayntii. 13th ja 9th. Eli olen ollut kahdesti mitaleilla. Mutta avoimesti, en tunne olevani huono siina, mutten kylla tahtiainestakaan. Ma rakastan meidan tiimia. Sen kautta oon tehnyt muutaman tosiystavan, ja kasan kavereita. Kenestakaan tiimilaisesta en keksi ainoaa pahaa sanaa. Hyvia ihmisia, me kannustetaan toisiamme ja tsempataan, kun juoksu ei kulje.
Koulun jalkeen treenit kolmesta puol viiteen, joka paiva. Viikkosin 1-2 kisaa. Kisamatka 3.1 mailia. Uskon et se on 5km? Kisa juostaan siis maastossa, se on tappavaa, mut kun vihdoin ylitat maaliviivan, tunnet niin suurta iloa, etta moro! Harjoitukset vaihtelee. Alkulammittelyiden, veryttelyiden ja venytyksien jalkeen muutama sprintti ja valmentaja mr Speidi kertoo minka matkan tanaan juostaan. Ne vaihtelee 1 mailista 4-5 mailiin. Alussa ollaan etta eeih mun jalat sattuu, tanaan ei kulje, vasyttaa, mutta kun lopulta lahdetan matkaan ni ollaan kaikki tyytyvaisia. Mun henkilokohtainen tavoite on saada paahan henkistavoimaa enemman. Coach sanoo, et kisassa " push yourself" enemman. Ma juoksen treeneissa helposti, mutta kisassa tilanne on eri. Eli mun pitaa uskoa omiin voimiin enemman eika ajatella "tas ma nyt sit holkkailen, joo mee ohi vaan, hyvin sujuu".
Ma oon suoraan sanottuna hammentynyt kuinka paljon rakastan kirkkohenkea taalla. On vaikea kuvailla miten se on niin mahtavaa, mutta se on. Rukoileminen on taalla niin mukana kaikessa. Ennen cross country kisaa, joukkoe kokoontuu yhteen, pitaa kasista kiinni ja joku alkaa rukoilee. Se voi olla, kiitos et saadaan olla terveita, kiitos Lord etta ollaan yhdessa, anna meille voimaa tahan kisaa, ala anna meidan loukata itseamme. Voi kuulostaa holmolta, mutta ma tykaan tavasta. Siina samalla tajuaa, etta totta, taa on mahtavaa, kiitos!
Urheilu ja kristillisyys on yhteydessa. Loukkaantuneille pelaajilla rukoillaa nopeaa paranemista. Perjantai aamuisin on kirkkoklubi. Ei sen nimi oo kirkkoklubi, se on koku FCCF joku. En muista. Mut kuitenkin se kestaa puol tuntia ennen koulun alkua. Ajattelin et siel olis muutama ihminen, mut ei se luokkahuone on taynna High Schoolilaisia. Siella, joku lukee otteita raamatusta, rukoillaan. Rukoillaan onnea matikankokeeseen, loukkaantuneeseen serkkuun tai ihan mihin vaan. Olen sanonut monesti et rukoillaan mun perheella ja kavereilla on kaikki hyvin Suomessa. Sun ei tarvi olla himouskovainen, mut siella tajuaa et elama on ihanaa ja et pida huolta kavereista ja muista olla kiitollinen terveydesta. Noiden jalkeen on aina hyva ja turvallinen olo.
Hei ihan pakko sanoa tahan valiin et tulin juuri hampurilaissyontikisasta. Oltin katsomas sita, ja huh huh. Ollaan Amerikassa.
Apua, voin sitte avoimesti kertoa, etta viime viikko oli hulluista hulluin! Homecoming week! Joka paiva oli eri pukeutumisteema, jokin holmo. No luulin, etta kun ollaan Amerikassa ni kaikki pukeutuu. No ei pukeutunut, tunsin joka itseni idiootiksi, kun istuin luokas mm. sadevaatteet paalla. Ainoana. Ms. Hawkins, historian opettajan kanssa aina naurettiin, et jaa oon taas ainoa. Ei haitannut, oli kivaa! Perjantaina Homecoming footballa kotipeli, ja lauantaina tanssiaiset. JA KYLLA, MINULLA OLI DEITTI! Maksoi ruoat ja availi ovet. Oli superkiva ilta! Viikolla oli myos ensimmainen footballgame, jossa ma paasin olemaan centteri. Hoidin hommani hyvin kentalla, seka vaihtopenkilla. Taa peli oli siten, etta pojat oli cheerleadereit ja tytot pelasi footballpelin. Hauska kokemus! Koko viikon vaan tapahtui kaikkea. Oli homecoming paraatia ja muutama Cross Country kisa. Juku.
Hei taalla kun oon, kerron nyt kaikille yhteisesti, etta anteeksi, kun ootte kamut lahetellyt mulle facebookissa ihania viesteja et miten menee ja kertonut kuulumisia sielta. Arvostan, kiitos! Mutta mulla kestaa vastata tuhatmiljoona vuotta, koska taalla vaan on superkiire. Tama on perheen kone, ja kaikilla rajallisesti koneaikaa, ja mulla paljon koulujuttuja koneella, joten se aika menee nopeasti. Ei se aika siis ole minuuttiaikaa, vaan tasapuolisesti kaikille, mika on hyva. Ja skypetykset on niin jaany..Yritan aidin ja isan kanssa skypeilla kerran viikossa, ja sekin vaatii jarjestelya. Mutta siis kiitos kaikille, kiva saada viestia sielta.
Tosiaan kohta kaksi kuukautta taalla. Mun ja Amerikan suhde vaan vahvistuu. Mahtavaa. En voi sanoa, muuta kun et elan unelmaani. En voi olla, kun kiitollinen mun perheelle Suomessa. Aiti ja isa, ootte rakkaita ja oon niin kiitollinen teille tasta vuodesta. Ma pystyn tan vuoden jalkeen mihin vaan, mulla on jo sellanen tunne.
Heippa ja hyvaa lokakuuta kaikille!
PS. kuvat tulee myohemmin
Pahoittelen heti aluksi, etta mun kirjoittaminen on saanut pienen tauon. Mutta aina, kun taalta ei kuulu mitaan, olkaa hyvilla mielin, mulla on vaan superkiire! Mutta tosiaan nyt on syyskuu. En voi uskoa, etta ensi viikolla tulee kaksi kuukautta taytee Amerikassa. Tuntuu et juuri saavuin tanne, toisaalta tuntuu et oon ollut taalla jo tosi kauan.
Alan tottua kaikkeen. Warrenton tuntuu mun kodilta, ei viela taydellisesti tietenkaan, mut siten, et kutsun tata mun kodiksi. Mika parasta, mulla on kaynyt mieleton tuuri perheen kanssa. Ma kutsun mun hostvanhempia aidiksi ja isaksi. Mun sisarukset taalla alkaa tuntua jo sisaruksilta. Pienta vaantoo, mut nopeesti vaihtuu nauruksi. Ma tunnen kodin saantoja, ja teen kotitoita samoin, kun muut perheen lapset. Perhe on taydellinen mulle. Oon ollut kiitollinen siita jo alusta alkaen. Joten ma oon hyvassa huolessa taalla!
Ma jannitin alusta alkaen tulenko saamaan ystavia. Kavereita saa helpolla, mutta ystavia ei aivan hetkessa. Kelseyn kaverit on ollut alusta alkaen mahtavia mua kohtaan. Mahtavia! Pyysivat sinne ja tanne, esittelivat uusille ihmisille ja mika parasta, joka paiva ystavyyssuhteet syvenee, mita enemman vietat aikaa niiden kanssa. Kelsey ja nyt meidan yhteiset kaverit, on mun kanssa samanhenkisia. Klikkaa sanon mina! Mika parasta olen saanut ystavia myos "omin avuin". Ja jo nyt mulla on ystavia, joiden kanssa voin olla taysin oma itseni. Parasta on, kun syntyy omia insidejuttuja, joita nauretaan joka kerta. Paasen helpommin keskusteluihin mukaan omieni juttujeni kanssa. On myos ihanaa, etta mun kanssa samassa koulussa on Nino from Russia ja Laura from Brazilia. Se nyt vaan on sillai, et vaihto-oppilailla on tietynlainen yhteys. Me ollaan erillaisa, mut meita yhdistaa moni asia taalla. Samat ilot ja surut. Ollaankin menossa huomenna kolmestaa syomaan koulun jalkeen ja ihan vaan jutteleen kaikesta, koska koulussa ei ikina ehdita puhumaan. On hauskaa, kun me kaikki puhutaan omilla aksenteilla ja kenellakaan meilla ei viela englanti oo paassyt kukoistukseen....heh.
Cross Country!! Kylla mun kilpailu-ura on lahtenyt taalla kayntii. 13th ja 9th. Eli olen ollut kahdesti mitaleilla. Mutta avoimesti, en tunne olevani huono siina, mutten kylla tahtiainestakaan. Ma rakastan meidan tiimia. Sen kautta oon tehnyt muutaman tosiystavan, ja kasan kavereita. Kenestakaan tiimilaisesta en keksi ainoaa pahaa sanaa. Hyvia ihmisia, me kannustetaan toisiamme ja tsempataan, kun juoksu ei kulje.
Koulun jalkeen treenit kolmesta puol viiteen, joka paiva. Viikkosin 1-2 kisaa. Kisamatka 3.1 mailia. Uskon et se on 5km? Kisa juostaan siis maastossa, se on tappavaa, mut kun vihdoin ylitat maaliviivan, tunnet niin suurta iloa, etta moro! Harjoitukset vaihtelee. Alkulammittelyiden, veryttelyiden ja venytyksien jalkeen muutama sprintti ja valmentaja mr Speidi kertoo minka matkan tanaan juostaan. Ne vaihtelee 1 mailista 4-5 mailiin. Alussa ollaan etta eeih mun jalat sattuu, tanaan ei kulje, vasyttaa, mutta kun lopulta lahdetan matkaan ni ollaan kaikki tyytyvaisia. Mun henkilokohtainen tavoite on saada paahan henkistavoimaa enemman. Coach sanoo, et kisassa " push yourself" enemman. Ma juoksen treeneissa helposti, mutta kisassa tilanne on eri. Eli mun pitaa uskoa omiin voimiin enemman eika ajatella "tas ma nyt sit holkkailen, joo mee ohi vaan, hyvin sujuu".
Ma oon suoraan sanottuna hammentynyt kuinka paljon rakastan kirkkohenkea taalla. On vaikea kuvailla miten se on niin mahtavaa, mutta se on. Rukoileminen on taalla niin mukana kaikessa. Ennen cross country kisaa, joukkoe kokoontuu yhteen, pitaa kasista kiinni ja joku alkaa rukoilee. Se voi olla, kiitos et saadaan olla terveita, kiitos Lord etta ollaan yhdessa, anna meille voimaa tahan kisaa, ala anna meidan loukata itseamme. Voi kuulostaa holmolta, mutta ma tykaan tavasta. Siina samalla tajuaa, etta totta, taa on mahtavaa, kiitos!
Urheilu ja kristillisyys on yhteydessa. Loukkaantuneille pelaajilla rukoillaa nopeaa paranemista. Perjantai aamuisin on kirkkoklubi. Ei sen nimi oo kirkkoklubi, se on koku FCCF joku. En muista. Mut kuitenkin se kestaa puol tuntia ennen koulun alkua. Ajattelin et siel olis muutama ihminen, mut ei se luokkahuone on taynna High Schoolilaisia. Siella, joku lukee otteita raamatusta, rukoillaan. Rukoillaan onnea matikankokeeseen, loukkaantuneeseen serkkuun tai ihan mihin vaan. Olen sanonut monesti et rukoillaan mun perheella ja kavereilla on kaikki hyvin Suomessa. Sun ei tarvi olla himouskovainen, mut siella tajuaa et elama on ihanaa ja et pida huolta kavereista ja muista olla kiitollinen terveydesta. Noiden jalkeen on aina hyva ja turvallinen olo.
Hei ihan pakko sanoa tahan valiin et tulin juuri hampurilaissyontikisasta. Oltin katsomas sita, ja huh huh. Ollaan Amerikassa.
Apua, voin sitte avoimesti kertoa, etta viime viikko oli hulluista hulluin! Homecoming week! Joka paiva oli eri pukeutumisteema, jokin holmo. No luulin, etta kun ollaan Amerikassa ni kaikki pukeutuu. No ei pukeutunut, tunsin joka itseni idiootiksi, kun istuin luokas mm. sadevaatteet paalla. Ainoana. Ms. Hawkins, historian opettajan kanssa aina naurettiin, et jaa oon taas ainoa. Ei haitannut, oli kivaa! Perjantaina Homecoming footballa kotipeli, ja lauantaina tanssiaiset. JA KYLLA, MINULLA OLI DEITTI! Maksoi ruoat ja availi ovet. Oli superkiva ilta! Viikolla oli myos ensimmainen footballgame, jossa ma paasin olemaan centteri. Hoidin hommani hyvin kentalla, seka vaihtopenkilla. Taa peli oli siten, etta pojat oli cheerleadereit ja tytot pelasi footballpelin. Hauska kokemus! Koko viikon vaan tapahtui kaikkea. Oli homecoming paraatia ja muutama Cross Country kisa. Juku.
Hei taalla kun oon, kerron nyt kaikille yhteisesti, etta anteeksi, kun ootte kamut lahetellyt mulle facebookissa ihania viesteja et miten menee ja kertonut kuulumisia sielta. Arvostan, kiitos! Mutta mulla kestaa vastata tuhatmiljoona vuotta, koska taalla vaan on superkiire. Tama on perheen kone, ja kaikilla rajallisesti koneaikaa, ja mulla paljon koulujuttuja koneella, joten se aika menee nopeasti. Ei se aika siis ole minuuttiaikaa, vaan tasapuolisesti kaikille, mika on hyva. Ja skypetykset on niin jaany..Yritan aidin ja isan kanssa skypeilla kerran viikossa, ja sekin vaatii jarjestelya. Mutta siis kiitos kaikille, kiva saada viestia sielta.
Tosiaan kohta kaksi kuukautta taalla. Mun ja Amerikan suhde vaan vahvistuu. Mahtavaa. En voi sanoa, muuta kun et elan unelmaani. En voi olla, kun kiitollinen mun perheelle Suomessa. Aiti ja isa, ootte rakkaita ja oon niin kiitollinen teille tasta vuodesta. Ma pystyn tan vuoden jalkeen mihin vaan, mulla on jo sellanen tunne.
Heippa ja hyvaa lokakuuta kaikille!
PS. kuvat tulee myohemmin
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
MINA TAALLA MOI
Heippa kaikki! Paatin kirjoitella, koska ensimmainen kuukasipaivani lahestyy taalla. Se on merkittava, koska olen selviytynyt melkein kokonaisen kuukauden vieraassa maassa, seka kulttuurissa ihmisten kanssa, jotka olen tuntenut sen pienen ajan elamastani. On suuri muutos elaa taalla, koska ihmiset eivat tieda minusta, ja tutustumisprosessi on tehtava jokaisen uuden ihmisen kanssa. Se on joskus turhauttavaa, mutta samalla niin mahtavaa. On ihana tavata uusia ihmisia, taalla tajuan, kuinka paljon maailmassa on tutustumisen arvoisia ihmsia ja paikkoja. Tuntuu mahtavalta, kun ihmiset muistavat mun nimen, mutta samalla olen lievasti pettynyt itseeni, en oikeesti muista ihmisten nimia. Se harmittaa pahasti, koska koulussa on ihanaa, ihmiset moikkailevat "Hi Julia!" olis niin kiva vastata " Hi joku". Kato ei mitaan, ma vaan hymyilen ja moikkaan takasin, jatan sen nimen sitten vaan pois, eihan se niin oleellinen juttu ole..
Koulussa sujuu paremmin. En enaan saa paniikkikohtauksia lokerolla. Otan kylman asenteen, asettelen numeroyhdistelmat tarkasti ja lokero aukee. Pienet voitontanssit tai viereiselle kaverille "kato kato, ensimmaisella kerralla!" Tana aamuna ma muistan ajatelleeni, et ne lokerot on ihmeellisia. Todella pieni lokero, mutta mahtuu kaikki oleellinen. Mun tunnit on helpot, mutta viimisilla tunneilla alkaa taistelu vasymysta vastaan. Vahan nalka, vasyttaa, voin kertoa et taistelu on silloin alkanut. Muutamat tunnit ei edelleenkaan nappaa, mut nailla mennaan.
Yksi tunti on ylitse muiden, tunti jota arvostan.
Social Skills. Tunti, jonka merkitysta en voi tarpeeksi korostaa. Oon ymmartanyt, et se on ainostaan meidan High Schoolissa. En tieda mten tunti yleensa esitellaan, mutta ma kerron siita omin sanoin. Tunnilla opiskellaan miten autetaan kehitysvammaisia lapsia ja nuoria oppimaan erillaisia sosiaallisia taitoja. Esittelemaan itsensa, keskustelemaan, keskittymaan, huomioimaan toiset. Sellaisia taitoja, jolla he paasevat paremmin sosiaallisiin tilanteisiin mukaan. Ja mika on tarkeinta, me paastaan auttamaan heita, koska meidan koulussa on kokonainen luokka, joilla on jokin erityisvamma. He sokeita, tai eivat pysty puhumaan. He voivat olla isossa pyratuolintapaisessa laitteessa, eivatka pysty koskaan syomaan kiinteeta ruokaa. Yksi nuori tytto, on naissa letkuissa, mista han saa nestemaista ruokaa, kun me muut juostaan ruokalaan, ja ihmiset valitta kouluruoasta. Voin keroa, etta tama tunti on jo nyt muuttanut mua. Monet nuoret eivat hallitse puhettaan, tai Haley, joka ei osaa puhua, han on vauva ikaisen tasolla henkisesti. Kaikki nuoret eivat ole kehitysvammaisia, heilla voi olla paha keskittymishairio tai eivat pysty olemaan sosiaallisissa tilanteissa. Me sosial skills tuntilaiset hengataan heidan kanssa, jutellaan viikon tapahtumista, pidetaan keskustelua ylla, vaikkeivat he pystyisivat vastaamaan. Suurin osa meista myos syo heidan kanssaan samassa pyodassa ruokalassa. Parasta on, kun koulun yksi parhasita football tahdista syo ja hengaa heidan kanssaan paljon. Talla kyseisella tunnilla olen oppinut enemman, kuin missaa muualla. Talla tunnilla me myos opetellaan muistamaan asioita, aloittamaan keskustelu kenen tahansa ihmisen kanssa maailmassa, ja puhumaan vakuuttavasti. Olen puhunut jo kolme puhetta englanniksi, ilman valmistelua. On mahtavaa, koska nyt tuntuu etten enaan pelkaa puheita, enka tilanteita, jossa mun pitaa nousta ja alkaa puhumaan. Oli se englantia tai suomea.
Piti viela sanoa, etta elama voi muuttuu sekunissa. Koulussa on poika, joka oli vuosi sitte football tahti, suosittu normaali teini-ikanen. Han oli pahassa auto-onnettomuudessa, menetti puhekykynsa, halvaantui. Kaverit katosi nopeasti, naan hanet aina silloin talloin koulussa. Tuntuu niin pahalta. Samalla muistan, kuinka tarkeeta on olla kiitollinen terveydesta.
Okei nyt muihin aiheisiin, mutta nyt tiedatte, etta kylla ma taalla jenkkikoulussa opin, ehken matikkaa, mut viela jotain tarkeenpaa.
Luulin, etta ihmiset kyselisivat holmoja kysymyksia, tai olisivat muuten vahan tyhmia, mutta ei! Kukaan ei ole kysynyt yhtaan tyhmaa kysymysta, ihmiset tietavat missa Suomi on, ja tietavat maailman menosta melko paljon. Kaksi yleisinta kysymysta on, kuinka sanon mun sukunimen ja mita mulla on hampaassa. Mun hammaskoru on julkkis taalla. Ihmiset tulevat ja kyselevat olenko mina se tytto, jolla on koru hampaassa. Jep, ma se olen. Ihmiset ovat taalla avoimempia, ja iloisempia kuin Suomessa. Mutta ero ei ole niiiiin suuri mita kuvittelin. Ihmiset ovat ihmisia, oli paikkakunta Warrenton tai Turku. Taalla huomaa tosi paljon pikkuisia kulttuurieroja, mutta mietein et voisin joskus tehda niista oman blogimerkinnan.
Meilla oli viime viikonloppu pidendetty, joten tehtiin reissu suurelle jarvelle, missa isovanhemmat asuvat. Mieleton paikka, turistirysa, Reisulla veneiltiin, uitiin, shoppiltiin, syotiin ja nimigolfattiin. Oli tosi kivaa, mut samalla tajusin et lomat tulee olemaan vaikeita, silloin miettii kotia ja perhetta. Mutta positiivisella mielella mennaan, haikeuskohtauksia on, mut en kertaakaan ole itkenyt koti-ikavaa, joten ei hatia mitia. Oli kylla onnistunut reissu!
Ma en en enaan ole cheerleader, ma juoksen cross countrya! Juku ma tykkaan siita. Ma kavin cheerleading harkoissa muutaman viikon, siistia hommaa, tykkasin tytoista ja sain sita kautta uusia kavereita, mutta jokin mattasi. En saanut hikea ja sellasta urheilumeininkia mita kaipasin. Mulla ja mun Brazilia vaihtarikamulla oli try outit, me molemmat onnistuttiin paasemaan JV joukkoeeseen, muttei Varsityyn, mika on se parempi ja vanhempi tiimi. Ma sitten tein oman paatoksen, repasin ja otin selvaa jos paasen kokeilemaan juoksua. Mutta tosiaan nyt elama hymyilee urheilumielessa, koska oon ilonen et paasin tutustuu cheerleading harjoituksiin, mut viela iloisempi, etta ma on osa cross country tiimia. Ma rakastan sita joukkoetta, mut otettiin niin hyvin vastaan, ja muutamat tytot on mulle jo tosi tarkeita, oon tosi ilonen. Mulla on ensimmainen kilpailu lauantaina, toivottakaa onnea!
Huh huh, musta tuntuu, etta en saanut kerrottua nyt asioita tarpeeksi, mutta tarkeinta, etta saitte elonviestia taalta kaukaa. Piti muuten sanoa, etta taalla en jannita asioita, oon ottanut asenteen, etta mun ei kannata tressata asioita, koska muuten taa vuosi olisi ainoastaan tressia, koska koko ajan uusia asioita ja tilanteita.
Ma toivon, etta kotona kaikki tosi hyvin, terveisia sinne! Erityisesti ihanalle pikkusisko Ainolle terveisia! Aidille ja isalle tsemppia, tiedan etta on rankkaa, oma ihana hillitty hyvinkasvattu lapsi on maailmalla, mutta onneksi vain kokemusmatkalla!
Moikka! Ja muuten, en aio lukea tekstiani uudelleen, koska tiedan, etta sanat hyppelevat ja teksti hamaraa. Poissa silmista, poissa mielesta!
mOikKA!
Koulussa sujuu paremmin. En enaan saa paniikkikohtauksia lokerolla. Otan kylman asenteen, asettelen numeroyhdistelmat tarkasti ja lokero aukee. Pienet voitontanssit tai viereiselle kaverille "kato kato, ensimmaisella kerralla!" Tana aamuna ma muistan ajatelleeni, et ne lokerot on ihmeellisia. Todella pieni lokero, mutta mahtuu kaikki oleellinen. Mun tunnit on helpot, mutta viimisilla tunneilla alkaa taistelu vasymysta vastaan. Vahan nalka, vasyttaa, voin kertoa et taistelu on silloin alkanut. Muutamat tunnit ei edelleenkaan nappaa, mut nailla mennaan.
Yksi tunti on ylitse muiden, tunti jota arvostan.
Social Skills. Tunti, jonka merkitysta en voi tarpeeksi korostaa. Oon ymmartanyt, et se on ainostaan meidan High Schoolissa. En tieda mten tunti yleensa esitellaan, mutta ma kerron siita omin sanoin. Tunnilla opiskellaan miten autetaan kehitysvammaisia lapsia ja nuoria oppimaan erillaisia sosiaallisia taitoja. Esittelemaan itsensa, keskustelemaan, keskittymaan, huomioimaan toiset. Sellaisia taitoja, jolla he paasevat paremmin sosiaallisiin tilanteisiin mukaan. Ja mika on tarkeinta, me paastaan auttamaan heita, koska meidan koulussa on kokonainen luokka, joilla on jokin erityisvamma. He sokeita, tai eivat pysty puhumaan. He voivat olla isossa pyratuolintapaisessa laitteessa, eivatka pysty koskaan syomaan kiinteeta ruokaa. Yksi nuori tytto, on naissa letkuissa, mista han saa nestemaista ruokaa, kun me muut juostaan ruokalaan, ja ihmiset valitta kouluruoasta. Voin keroa, etta tama tunti on jo nyt muuttanut mua. Monet nuoret eivat hallitse puhettaan, tai Haley, joka ei osaa puhua, han on vauva ikaisen tasolla henkisesti. Kaikki nuoret eivat ole kehitysvammaisia, heilla voi olla paha keskittymishairio tai eivat pysty olemaan sosiaallisissa tilanteissa. Me sosial skills tuntilaiset hengataan heidan kanssa, jutellaan viikon tapahtumista, pidetaan keskustelua ylla, vaikkeivat he pystyisivat vastaamaan. Suurin osa meista myos syo heidan kanssaan samassa pyodassa ruokalassa. Parasta on, kun koulun yksi parhasita football tahdista syo ja hengaa heidan kanssaan paljon. Talla kyseisella tunnilla olen oppinut enemman, kuin missaa muualla. Talla tunnilla me myos opetellaan muistamaan asioita, aloittamaan keskustelu kenen tahansa ihmisen kanssa maailmassa, ja puhumaan vakuuttavasti. Olen puhunut jo kolme puhetta englanniksi, ilman valmistelua. On mahtavaa, koska nyt tuntuu etten enaan pelkaa puheita, enka tilanteita, jossa mun pitaa nousta ja alkaa puhumaan. Oli se englantia tai suomea.
Piti viela sanoa, etta elama voi muuttuu sekunissa. Koulussa on poika, joka oli vuosi sitte football tahti, suosittu normaali teini-ikanen. Han oli pahassa auto-onnettomuudessa, menetti puhekykynsa, halvaantui. Kaverit katosi nopeasti, naan hanet aina silloin talloin koulussa. Tuntuu niin pahalta. Samalla muistan, kuinka tarkeeta on olla kiitollinen terveydesta.
Okei nyt muihin aiheisiin, mutta nyt tiedatte, etta kylla ma taalla jenkkikoulussa opin, ehken matikkaa, mut viela jotain tarkeenpaa.
Luulin, etta ihmiset kyselisivat holmoja kysymyksia, tai olisivat muuten vahan tyhmia, mutta ei! Kukaan ei ole kysynyt yhtaan tyhmaa kysymysta, ihmiset tietavat missa Suomi on, ja tietavat maailman menosta melko paljon. Kaksi yleisinta kysymysta on, kuinka sanon mun sukunimen ja mita mulla on hampaassa. Mun hammaskoru on julkkis taalla. Ihmiset tulevat ja kyselevat olenko mina se tytto, jolla on koru hampaassa. Jep, ma se olen. Ihmiset ovat taalla avoimempia, ja iloisempia kuin Suomessa. Mutta ero ei ole niiiiin suuri mita kuvittelin. Ihmiset ovat ihmisia, oli paikkakunta Warrenton tai Turku. Taalla huomaa tosi paljon pikkuisia kulttuurieroja, mutta mietein et voisin joskus tehda niista oman blogimerkinnan.
Meilla oli viime viikonloppu pidendetty, joten tehtiin reissu suurelle jarvelle, missa isovanhemmat asuvat. Mieleton paikka, turistirysa, Reisulla veneiltiin, uitiin, shoppiltiin, syotiin ja nimigolfattiin. Oli tosi kivaa, mut samalla tajusin et lomat tulee olemaan vaikeita, silloin miettii kotia ja perhetta. Mutta positiivisella mielella mennaan, haikeuskohtauksia on, mut en kertaakaan ole itkenyt koti-ikavaa, joten ei hatia mitia. Oli kylla onnistunut reissu!
Ma en en enaan ole cheerleader, ma juoksen cross countrya! Juku ma tykkaan siita. Ma kavin cheerleading harkoissa muutaman viikon, siistia hommaa, tykkasin tytoista ja sain sita kautta uusia kavereita, mutta jokin mattasi. En saanut hikea ja sellasta urheilumeininkia mita kaipasin. Mulla ja mun Brazilia vaihtarikamulla oli try outit, me molemmat onnistuttiin paasemaan JV joukkoeeseen, muttei Varsityyn, mika on se parempi ja vanhempi tiimi. Ma sitten tein oman paatoksen, repasin ja otin selvaa jos paasen kokeilemaan juoksua. Mutta tosiaan nyt elama hymyilee urheilumielessa, koska oon ilonen et paasin tutustuu cheerleading harjoituksiin, mut viela iloisempi, etta ma on osa cross country tiimia. Ma rakastan sita joukkoetta, mut otettiin niin hyvin vastaan, ja muutamat tytot on mulle jo tosi tarkeita, oon tosi ilonen. Mulla on ensimmainen kilpailu lauantaina, toivottakaa onnea!
Huh huh, musta tuntuu, etta en saanut kerrottua nyt asioita tarpeeksi, mutta tarkeinta, etta saitte elonviestia taalta kaukaa. Piti muuten sanoa, etta taalla en jannita asioita, oon ottanut asenteen, etta mun ei kannata tressata asioita, koska muuten taa vuosi olisi ainoastaan tressia, koska koko ajan uusia asioita ja tilanteita.
Ma toivon, etta kotona kaikki tosi hyvin, terveisia sinne! Erityisesti ihanalle pikkusisko Ainolle terveisia! Aidille ja isalle tsemppia, tiedan etta on rankkaa, oma ihana hillitty hyvinkasvattu lapsi on maailmalla, mutta onneksi vain kokemusmatkalla!
Moikka! Ja muuten, en aio lukea tekstiani uudelleen, koska tiedan, etta sanat hyppelevat ja teksti hamaraa. Poissa silmista, poissa mielesta!
tiistai 23. elokuuta 2011
Hengissa ollaan!
Mutta siis kaksi viikkoa on elanyt taalla, ja elama on taalla niin hupaisan samanlaista, kuin kotona Suomessa. Englantinin puhuminen ei ole mitenkaan kohonnut kukoistukseen, mutta joka paiva se paranee ainakin vahan, ja siita ma oon ilonen. Hauskaa huomata, etta sita vaan parjaa tallakin kielitaidolla, koska elekieli on aina messis mukana! Aina valissa tulee pienia vaarinkasityksia, mutta en mitaan suuria radikaaleja shokkeja ole aiheuttanut.
Aamut on yhta hankalia, kuin aina kotona Suomessakin. Ja joka aamu, muutaman sekunin oon ihan pihalla et missa oon, mut se menee hetkessa ohitse, kun tajuun et juku ma oon Amerikassa. Ikava ei oo iskenyt mitenkaan kovana, tottakai mietin joka paiva, etta miten siella menee ja etta toivottavasti kaikki on hyvin. Mutta koska tiedan, etta pienet ikavahaikeudet kuuluu tahan, ni niihin tottuu ja tajuu, etta vaikka olisi kuinka kivaa taalla, on ihan normaalia ja suotavaa, etta pieni ikava on suomivakea. Joten ootte mun ajatuksissa kylla kaikki!
Ai mita oon tehnyt taalla? Oon tavannut mun Amerikan isovanhempia, enoja serkkuja tateja. Kaikkiin on ollut ilo tutustuu, varsinkin perheen isoaitiin, joka oli ehka haskin tapaus ikina! Eiku oikeesti, ma vaan seurasin vieresta, kun vitseja sateli joka suunnasta. Oon nahnyt miten amerikan nuoret juhliin kesaloman paattymista, kaynyt tupatreffeilla, kokenut car washin, syomassa uusissa paikoissa, kokkaullut kavereiden kanssa, katsellut paivan leffoja, nahnyt ensimmaiset football ja baseball pelit, pelannut golfia.........eli istunut siina golfautossa, onko se golfauto? Sille on kyl joku toinen nimi? Oon myos selvinnyt ensimmaisita koulupaivista, jotka meni siina et ma vaan mietein et miten jonkun ihmisen aivot jalat ja henkinen hyvinvointi ehtii selviytyy niin minimaalisen pienessa ajassa tunnilta toisella, avaamaan vaikean numeroyhdistelmakaapin, etsimaan luokan ja kerroksen seka kaymaan vessassa. Mutta kato ei mitaan, ma selvian, mutta pienta kiiretta aina valissa pukkaa. Varsinkin koska jenkkikoulussa ei myohastymisia hyvalla katota.
Sellasii tosi hyvii hetkii on ollut, kun huomaa et paasee kavereiden kanssa tutummaksi, pystyy keskustelemaan perheen kanssa laajemmin, ja huomaa et ne valittaa ja huolehtii susta kuin omasta lapsesta. Myos, kun oltiin syomassa mexicoravintolassa isolla porukalla, olin menossa maksamaan laskua, yhtakkia tarjoilijat lyo lierihatun paahan, puhuu espanjaa ja tunkee kermakakun naamaan. Yksi kavereita oli sanonut et mulla on tanaan syntarit, vaikkei ollut, niin ravintolahenkilokunta on tapana jarjestaa sulle pieni yllatyksen. Oli hauskaa. On myos parasta, kun sisaruksien kanssa lahenee, ja tuntee etta on osa perhetta. Oli voittajaolo, kun rukoilin ensimmaisen kerran ruokarukouksen englanniksi.
Ma rakastan kayda kirkossa taalla. Sunnuntai aamuisin herataan, syodaan ja painellaan kirkkoon. Siel hengataan nuortenryhmassa ja jutellaan uskonnollisista asioista ja viikon tapahtumista. Oon pihalla, mut siel on hyva tunnelma. Lopuksi mennaan laulamaan ilosia ylistyslauluja ja juomaan kahvia. Taalla ihmiset tapaa kirkossa sukulaisia, ystavia se on monille varmasti viikon odotettu seurusteluhetki. On ihanaa, kun ihmiset muistavat mun nimen ja kyselevat miten on kaikki alkanut.
Eli siis taalla arki on alkanut, eli iltaisin ei enaan voida menna minne huvittaa, koska koulussa se kostautuu vasymyksena. Yritan parhaani mukaan olla koulussa mukana, ja tehda annetut laksyt, siten miten mun taidot riittaa. En silti ota paineita, koska pelkka englannin kuunteleminenkin ja ymmartaminen on mulle haaste, joten iloitsen jos ymmarran mika sivu pitaa avata milloinkin. Mutta koulu varmasti helppoittuu ajan myota, vaikka saan olla kiitollinen et mulla on tosi rennot aineet! Terveisia ja tsemppia sinne Psylliin, Pomeen ja Merskalle, tiedan et siella sykitaan! :)
Mutta taidan lopetella, tiedan etta olisi paljon muutakin ihan pienia juttuja kerrottavana, mutta alkaa nukuttaa, joten uni ennen blogia on mun uusi motto! Ja aiti pidan mielessa, etta mun pitaa nukkuu tarpeeksi!
PS.niita kuvia tulee kylla, mutta kamera ei ole ikina mukana, kun sita tarvin. Onneksi mulla on koko vuosi aikaa kuvata, joten ei huolta! Noni nyt meen, moikka!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)