Ma palasin just kotiin meidan Cross Country tiimin viimeisesta kisasta. Juostiin kisa superkauniissa syksyisessa puistossa, kaunein paikka ever! Kuitenkin, taisin juosta oman ennatykseni, mutta olin kuitenkin pettynyt juoksuuni, koska en antanut kaikkia energioitani. Koska lopussa oli viela virtaa, ja olisin halunnut lopettaa kauden superhyvaan juoksuun. Juoksun jalkeen alkoi itkettaa, luulin ensimmaisena, etta itken juoksuani. Tajusin etten todellakaan itke sita. Itketti, koska iski tajuntaa, etta tassa se oli. Maailman uskommattoman loistava yhteishenkinen tiimi. Ma oon kokenut kolmessa kuukaudessa elamani hauskempia hetkia. Rakastan kaikkia tiimilaisia, mutta muutamien tyttojen kanssa olen tullut niin laheisiksi, etta alkoi itkettaa, koska ne on mulle jo niin laheisia ystavia, eika ma enaan koskaan tule kokemaan yhteisia bussimatkoja, hengaamia harjotusten jalkeen tai yleensakaan kokemaan niita jokapaivaisia harjoitusrutiineja heidan kanssa.
Taisin samalla ymmartaa et naita hetkia tulee miljoona eteen, mita edemmas vuosi etenee. Uskon, etta tanaan tunsin jonkin pysahdyksen, tunteen etta ma todellakin rakastan olla taalla. Koska ma tunnen et oon paassyt toimintaa mukaan ja saanut ystavia. Ystavia, joista oikeasti valitan niin paljon etta itketti.
Halusin vaan nopeeti tulla kertomaan mun itkukokemuksen, koska tama oli vasta mun toinen kerta kun itkin. Ja mikako oli ensimmainen? No itkin, kun mun CrossCountry kuvat oli oksettavia. Enka nyt leiki mitaan draamakuningatarta, mutta kun sain ne kateeni olin vaan et morokiitos, olisi kiva nahda mun kaula jossain, ja oma hymykin olisi plussaa. Joten siis, taalla menee todella hyvin, kun mun itkunaiheet on tata luokkaa. haha.
Ma lahden purkaa mun tavarat, ja nukumaan. Hei on ollu tosi kiva kuulla et mun blogilla on lukijoita. Kiitos kaikille, kiva et jaksatte lukea.
Terveisii taalta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti