Heippa!
Pahoittelen heti aluksi, etta mun kirjoittaminen on saanut pienen tauon. Mutta aina, kun taalta ei kuulu mitaan, olkaa hyvilla mielin, mulla on vaan superkiire! Mutta tosiaan nyt on syyskuu. En voi uskoa, etta ensi viikolla tulee kaksi kuukautta taytee Amerikassa. Tuntuu et juuri saavuin tanne, toisaalta tuntuu et oon ollut taalla jo tosi kauan.
Alan tottua kaikkeen. Warrenton tuntuu mun kodilta, ei viela taydellisesti tietenkaan, mut siten, et kutsun tata mun kodiksi. Mika parasta, mulla on kaynyt mieleton tuuri perheen kanssa. Ma kutsun mun hostvanhempia aidiksi ja isaksi. Mun sisarukset taalla alkaa tuntua jo sisaruksilta. Pienta vaantoo, mut nopeesti vaihtuu nauruksi. Ma tunnen kodin saantoja, ja teen kotitoita samoin, kun muut perheen lapset. Perhe on taydellinen mulle. Oon ollut kiitollinen siita jo alusta alkaen. Joten ma oon hyvassa huolessa taalla!
Ma jannitin alusta alkaen tulenko saamaan ystavia. Kavereita saa helpolla, mutta ystavia ei aivan hetkessa. Kelseyn kaverit on ollut alusta alkaen mahtavia mua kohtaan. Mahtavia! Pyysivat sinne ja tanne, esittelivat uusille ihmisille ja mika parasta, joka paiva ystavyyssuhteet syvenee, mita enemman vietat aikaa niiden kanssa. Kelsey ja nyt meidan yhteiset kaverit, on mun kanssa samanhenkisia. Klikkaa sanon mina! Mika parasta olen saanut ystavia myos "omin avuin". Ja jo nyt mulla on ystavia, joiden kanssa voin olla taysin oma itseni. Parasta on, kun syntyy omia insidejuttuja, joita nauretaan joka kerta. Paasen helpommin keskusteluihin mukaan omieni juttujeni kanssa. On myos ihanaa, etta mun kanssa samassa koulussa on Nino from Russia ja Laura from Brazilia. Se nyt vaan on sillai, et vaihto-oppilailla on tietynlainen yhteys. Me ollaan erillaisa, mut meita yhdistaa moni asia taalla. Samat ilot ja surut. Ollaankin menossa huomenna kolmestaa syomaan koulun jalkeen ja ihan vaan jutteleen kaikesta, koska koulussa ei ikina ehdita puhumaan. On hauskaa, kun me kaikki puhutaan omilla aksenteilla ja kenellakaan meilla ei viela englanti oo paassyt kukoistukseen....heh.
Cross Country!! Kylla mun kilpailu-ura on lahtenyt taalla kayntii. 13th ja 9th. Eli olen ollut kahdesti mitaleilla. Mutta avoimesti, en tunne olevani huono siina, mutten kylla tahtiainestakaan. Ma rakastan meidan tiimia. Sen kautta oon tehnyt muutaman tosiystavan, ja kasan kavereita. Kenestakaan tiimilaisesta en keksi ainoaa pahaa sanaa. Hyvia ihmisia, me kannustetaan toisiamme ja tsempataan, kun juoksu ei kulje.
Koulun jalkeen treenit kolmesta puol viiteen, joka paiva. Viikkosin 1-2 kisaa. Kisamatka 3.1 mailia. Uskon et se on 5km? Kisa juostaan siis maastossa, se on tappavaa, mut kun vihdoin ylitat maaliviivan, tunnet niin suurta iloa, etta moro! Harjoitukset vaihtelee. Alkulammittelyiden, veryttelyiden ja venytyksien jalkeen muutama sprintti ja valmentaja mr Speidi kertoo minka matkan tanaan juostaan. Ne vaihtelee 1 mailista 4-5 mailiin. Alussa ollaan etta eeih mun jalat sattuu, tanaan ei kulje, vasyttaa, mutta kun lopulta lahdetan matkaan ni ollaan kaikki tyytyvaisia. Mun henkilokohtainen tavoite on saada paahan henkistavoimaa enemman. Coach sanoo, et kisassa " push yourself" enemman. Ma juoksen treeneissa helposti, mutta kisassa tilanne on eri. Eli mun pitaa uskoa omiin voimiin enemman eika ajatella "tas ma nyt sit holkkailen, joo mee ohi vaan, hyvin sujuu".
Ma oon suoraan sanottuna hammentynyt kuinka paljon rakastan kirkkohenkea taalla. On vaikea kuvailla miten se on niin mahtavaa, mutta se on. Rukoileminen on taalla niin mukana kaikessa. Ennen cross country kisaa, joukkoe kokoontuu yhteen, pitaa kasista kiinni ja joku alkaa rukoilee. Se voi olla, kiitos et saadaan olla terveita, kiitos Lord etta ollaan yhdessa, anna meille voimaa tahan kisaa, ala anna meidan loukata itseamme. Voi kuulostaa holmolta, mutta ma tykaan tavasta. Siina samalla tajuaa, etta totta, taa on mahtavaa, kiitos!
Urheilu ja kristillisyys on yhteydessa. Loukkaantuneille pelaajilla rukoillaa nopeaa paranemista. Perjantai aamuisin on kirkkoklubi. Ei sen nimi oo kirkkoklubi, se on koku FCCF joku. En muista. Mut kuitenkin se kestaa puol tuntia ennen koulun alkua. Ajattelin et siel olis muutama ihminen, mut ei se luokkahuone on taynna High Schoolilaisia. Siella, joku lukee otteita raamatusta, rukoillaan. Rukoillaan onnea matikankokeeseen, loukkaantuneeseen serkkuun tai ihan mihin vaan. Olen sanonut monesti et rukoillaan mun perheella ja kavereilla on kaikki hyvin Suomessa. Sun ei tarvi olla himouskovainen, mut siella tajuaa et elama on ihanaa ja et pida huolta kavereista ja muista olla kiitollinen terveydesta. Noiden jalkeen on aina hyva ja turvallinen olo.
Hei ihan pakko sanoa tahan valiin et tulin juuri hampurilaissyontikisasta. Oltin katsomas sita, ja huh huh. Ollaan Amerikassa.
Apua, voin sitte avoimesti kertoa, etta viime viikko oli hulluista hulluin! Homecoming week! Joka paiva oli eri pukeutumisteema, jokin holmo. No luulin, etta kun ollaan Amerikassa ni kaikki pukeutuu. No ei pukeutunut, tunsin joka itseni idiootiksi, kun istuin luokas mm. sadevaatteet paalla. Ainoana. Ms. Hawkins, historian opettajan kanssa aina naurettiin, et jaa oon taas ainoa. Ei haitannut, oli kivaa! Perjantaina Homecoming footballa kotipeli, ja lauantaina tanssiaiset. JA KYLLA, MINULLA OLI DEITTI! Maksoi ruoat ja availi ovet. Oli superkiva ilta! Viikolla oli myos ensimmainen footballgame, jossa ma paasin olemaan centteri. Hoidin hommani hyvin kentalla, seka vaihtopenkilla. Taa peli oli siten, etta pojat oli cheerleadereit ja tytot pelasi footballpelin. Hauska kokemus! Koko viikon vaan tapahtui kaikkea. Oli homecoming paraatia ja muutama Cross Country kisa. Juku.
Hei taalla kun oon, kerron nyt kaikille yhteisesti, etta anteeksi, kun ootte kamut lahetellyt mulle facebookissa ihania viesteja et miten menee ja kertonut kuulumisia sielta. Arvostan, kiitos! Mutta mulla kestaa vastata tuhatmiljoona vuotta, koska taalla vaan on superkiire. Tama on perheen kone, ja kaikilla rajallisesti koneaikaa, ja mulla paljon koulujuttuja koneella, joten se aika menee nopeasti. Ei se aika siis ole minuuttiaikaa, vaan tasapuolisesti kaikille, mika on hyva. Ja skypetykset on niin jaany..Yritan aidin ja isan kanssa skypeilla kerran viikossa, ja sekin vaatii jarjestelya. Mutta siis kiitos kaikille, kiva saada viestia sielta.
Tosiaan kohta kaksi kuukautta taalla. Mun ja Amerikan suhde vaan vahvistuu. Mahtavaa. En voi sanoa, muuta kun et elan unelmaani. En voi olla, kun kiitollinen mun perheelle Suomessa. Aiti ja isa, ootte rakkaita ja oon niin kiitollinen teille tasta vuodesta. Ma pystyn tan vuoden jalkeen mihin vaan, mulla on jo sellanen tunne.
Heippa ja hyvaa lokakuuta kaikille!
PS. kuvat tulee myohemmin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti