Koulussa sujuu paremmin. En enaan saa paniikkikohtauksia lokerolla. Otan kylman asenteen, asettelen numeroyhdistelmat tarkasti ja lokero aukee. Pienet voitontanssit tai viereiselle kaverille "kato kato, ensimmaisella kerralla!" Tana aamuna ma muistan ajatelleeni, et ne lokerot on ihmeellisia. Todella pieni lokero, mutta mahtuu kaikki oleellinen. Mun tunnit on helpot, mutta viimisilla tunneilla alkaa taistelu vasymysta vastaan. Vahan nalka, vasyttaa, voin kertoa et taistelu on silloin alkanut. Muutamat tunnit ei edelleenkaan nappaa, mut nailla mennaan.
Yksi tunti on ylitse muiden, tunti jota arvostan.
Social Skills. Tunti, jonka merkitysta en voi tarpeeksi korostaa. Oon ymmartanyt, et se on ainostaan meidan High Schoolissa. En tieda mten tunti yleensa esitellaan, mutta ma kerron siita omin sanoin. Tunnilla opiskellaan miten autetaan kehitysvammaisia lapsia ja nuoria oppimaan erillaisia sosiaallisia taitoja. Esittelemaan itsensa, keskustelemaan, keskittymaan, huomioimaan toiset. Sellaisia taitoja, jolla he paasevat paremmin sosiaallisiin tilanteisiin mukaan. Ja mika on tarkeinta, me paastaan auttamaan heita, koska meidan koulussa on kokonainen luokka, joilla on jokin erityisvamma. He sokeita, tai eivat pysty puhumaan. He voivat olla isossa pyratuolintapaisessa laitteessa, eivatka pysty koskaan syomaan kiinteeta ruokaa. Yksi nuori tytto, on naissa letkuissa, mista han saa nestemaista ruokaa, kun me muut juostaan ruokalaan, ja ihmiset valitta kouluruoasta. Voin keroa, etta tama tunti on jo nyt muuttanut mua. Monet nuoret eivat hallitse puhettaan, tai Haley, joka ei osaa puhua, han on vauva ikaisen tasolla henkisesti. Kaikki nuoret eivat ole kehitysvammaisia, heilla voi olla paha keskittymishairio tai eivat pysty olemaan sosiaallisissa tilanteissa. Me sosial skills tuntilaiset hengataan heidan kanssa, jutellaan viikon tapahtumista, pidetaan keskustelua ylla, vaikkeivat he pystyisivat vastaamaan. Suurin osa meista myos syo heidan kanssaan samassa pyodassa ruokalassa. Parasta on, kun koulun yksi parhasita football tahdista syo ja hengaa heidan kanssaan paljon. Talla kyseisella tunnilla olen oppinut enemman, kuin missaa muualla. Talla tunnilla me myos opetellaan muistamaan asioita, aloittamaan keskustelu kenen tahansa ihmisen kanssa maailmassa, ja puhumaan vakuuttavasti. Olen puhunut jo kolme puhetta englanniksi, ilman valmistelua. On mahtavaa, koska nyt tuntuu etten enaan pelkaa puheita, enka tilanteita, jossa mun pitaa nousta ja alkaa puhumaan. Oli se englantia tai suomea.
Piti viela sanoa, etta elama voi muuttuu sekunissa. Koulussa on poika, joka oli vuosi sitte football tahti, suosittu normaali teini-ikanen. Han oli pahassa auto-onnettomuudessa, menetti puhekykynsa, halvaantui. Kaverit katosi nopeasti, naan hanet aina silloin talloin koulussa. Tuntuu niin pahalta. Samalla muistan, kuinka tarkeeta on olla kiitollinen terveydesta.
Okei nyt muihin aiheisiin, mutta nyt tiedatte, etta kylla ma taalla jenkkikoulussa opin, ehken matikkaa, mut viela jotain tarkeenpaa.
Luulin, etta ihmiset kyselisivat holmoja kysymyksia, tai olisivat muuten vahan tyhmia, mutta ei! Kukaan ei ole kysynyt yhtaan tyhmaa kysymysta, ihmiset tietavat missa Suomi on, ja tietavat maailman menosta melko paljon. Kaksi yleisinta kysymysta on, kuinka sanon mun sukunimen ja mita mulla on hampaassa. Mun hammaskoru on julkkis taalla. Ihmiset tulevat ja kyselevat olenko mina se tytto, jolla on koru hampaassa. Jep, ma se olen. Ihmiset ovat taalla avoimempia, ja iloisempia kuin Suomessa. Mutta ero ei ole niiiiin suuri mita kuvittelin. Ihmiset ovat ihmisia, oli paikkakunta Warrenton tai Turku. Taalla huomaa tosi paljon pikkuisia kulttuurieroja, mutta mietein et voisin joskus tehda niista oman blogimerkinnan.
Meilla oli viime viikonloppu pidendetty, joten tehtiin reissu suurelle jarvelle, missa isovanhemmat asuvat. Mieleton paikka, turistirysa, Reisulla veneiltiin, uitiin, shoppiltiin, syotiin ja nimigolfattiin. Oli tosi kivaa, mut samalla tajusin et lomat tulee olemaan vaikeita, silloin miettii kotia ja perhetta. Mutta positiivisella mielella mennaan, haikeuskohtauksia on, mut en kertaakaan ole itkenyt koti-ikavaa, joten ei hatia mitia. Oli kylla onnistunut reissu!
Ma en en enaan ole cheerleader, ma juoksen cross countrya! Juku ma tykkaan siita. Ma kavin cheerleading harkoissa muutaman viikon, siistia hommaa, tykkasin tytoista ja sain sita kautta uusia kavereita, mutta jokin mattasi. En saanut hikea ja sellasta urheilumeininkia mita kaipasin. Mulla ja mun Brazilia vaihtarikamulla oli try outit, me molemmat onnistuttiin paasemaan JV joukkoeeseen, muttei Varsityyn, mika on se parempi ja vanhempi tiimi. Ma sitten tein oman paatoksen, repasin ja otin selvaa jos paasen kokeilemaan juoksua. Mutta tosiaan nyt elama hymyilee urheilumielessa, koska oon ilonen et paasin tutustuu cheerleading harjoituksiin, mut viela iloisempi, etta ma on osa cross country tiimia. Ma rakastan sita joukkoetta, mut otettiin niin hyvin vastaan, ja muutamat tytot on mulle jo tosi tarkeita, oon tosi ilonen. Mulla on ensimmainen kilpailu lauantaina, toivottakaa onnea!
Huh huh, musta tuntuu, etta en saanut kerrottua nyt asioita tarpeeksi, mutta tarkeinta, etta saitte elonviestia taalta kaukaa. Piti muuten sanoa, etta taalla en jannita asioita, oon ottanut asenteen, etta mun ei kannata tressata asioita, koska muuten taa vuosi olisi ainoastaan tressia, koska koko ajan uusia asioita ja tilanteita.
Ma toivon, etta kotona kaikki tosi hyvin, terveisia sinne! Erityisesti ihanalle pikkusisko Ainolle terveisia! Aidille ja isalle tsemppia, tiedan etta on rankkaa, oma ihana hillitty hyvinkasvattu lapsi on maailmalla, mutta onneksi vain kokemusmatkalla!
Moikka! Ja muuten, en aio lukea tekstiani uudelleen, koska tiedan, etta sanat hyppelevat ja teksti hamaraa. Poissa silmista, poissa mielesta!
